Pohdintaa vanhemmuuden odotuksista.

Nyt siis pelkistä käsitöistä kiinnostuneet voivat hypätä suoraan tämän postauksen yli.

 

Tiipi heitti jo jonkin aikaa sitten ilmoille idean kirjoittaa vanhemmuuden yllätyksistä, niin positiivisista kuin negatiiviista. Ja samalla voi pohtia myös mihin olemme osanneet varautua hyvin.

 Olen aihetta nyt pyöritellyt päässäni pidemmän aikaa ja muutamia asioita on tullutkin mieleeni. Nyt kun vaan muistaisin kaikki! Mutta yritetän.

Positiivisia yllätyksiä on ollut mielestäni helpompi keksiä. Kiitos meidän rauhallisten lapsien, odotusaikana heitetyt vitsit mm. siitä kuinka "meidän lapset vaan nukkuu" ja "ei itke koskaan" onkin osoittautuneet melko todenmukaisiksi. Lapset todellakin nukkuvat hyvin, eikä äiti näin ollen ole ollut ollenkaan niin väsynyt kun mitä odotusvaiheessa pelkäsi (joskin äiti selviääkin paljon vähemmillä unilla kuin koskaan!). Lähes alusta saakka olemme selvinneet yöt yhdellä ainoalla herätyksellä ja silloinkin olen joutunut syöttämään ainoastaan pojan. Tyttö on nukkunut heti ensimmäisten viikkojen jälkeen (jolloin tosin myös satunnaisesti nukkui pitkiä unia) lähes poikkeuksetta yöt putkeen ja nykyään unijaksot ovat normaalisti jo 12h/yö. Poikakin on alkanut ottaa siskoa kiinni ja viime viikolla oli jo öitä kun en herännyt kertaakaan syöttämään lapsia. Unirytmin aikaistuessa (kahdeksalta yöunille) poika on alkanut taas heräillä aamuyöstä, mutta viime yönäkin pelkkä tutin antaminen auttoi ja unet jatkuivat seitsemään asti syömättä. Ja tämän syönnin jälkeen nukuttiinkin taas ;) Odotusaikana kuvittelin meidän rytmittävän lapset välittömästi samaan rytmiin niin kuin monet kaksosten vanhemmat sanoivat olleen tärkeää. Heti alussa jo kuitenkin huomasimme, että meidän lapset ovat niin kaukana toistensa rytmeistä, että on turha edes yrittää asiaa vielä. Lapset kun vielä ovat niin sikeäunisiakin, ettei syömisestä tullut herätettynä mitään vaan nukkuivat sitten rinnalla. Yritetään sitten uudelleen kun kiinteät ovat kuvioissa ja päiväunien paikka on selkeämpi.

Turhia itkuja ei meillä ole myöskään nähty, vaan jos lapset itkevät, on siihen aina syy. Poika raivostuu helpommin, esimerkiksi ruokaa ei voi odottaa raivoamatta jos huomaa olevansa nälkäinen. Alussa vatsavaivat huudattivat etenkin tyttöä, mutta niistäkin selvittiiin hyvin Cuplatonin ja rauhoittelun avulla, äkkiä itse oppi miten tytön saa helposti nukahtamaan vatsanväännöistä huolimatta. Muita itkuja meillä ei paljon kuulukaan ja tyttö itkee nälkäänsäkin vain äärimmäisessä hädässä. Hän päästää ilmoille yleensä muutaman parkaisun ja jää odottamaan josko joku huomaisi hänen hätänsä. Jos mitään ei tapahdu, sama toistuu useamman kerran ennen kuin kunnon parkuminen alkaa. Itkuhälyttimistäkään ei usein tytön kohdalla ole hyötyä, sillä neiti herättyään katselee ympärilleen ja jossain kohtaa käy juttelemaan ja naureskelemaan. Tämän voi sitten kuulla jo hälyttimistäkin ja tietää neidin heränneen, jos ei ole sattunut kurkistamaan aikaisemmin vaunuihin.

Hyvin olen mielestäni osannut varautua lapsien itkuihin, sillä kahden vauvan kanssa itkuilta ei voi välttyä. Selvähän se on, että nälkä iskee samaan aikaan ja silloin äiti ei voi yksin ollessaan muuta tehdä kun antaa toisen huutaa sillä välin kun toinen syö (näin pieni kun ei sanallisella lohdutuksella yleensä hiljene). Tandemimetyksestä en innostunut vaikka sitä alkuun kokeilinkin. Meillä lapset syövät niin reippaasti, ettei molempien syöttämiseen yhteensä mene kuin parikymmentä minuuttia, yhtaikaa syöttäessä kuluu yleensä vähintään sama aika kun ihmettelevät toisiaan eivätkä keskity syömiseen. Autossakin poika välillä hermostuu, mutta lyhyillä matkoilla ei pysähdyksiä sen takia tule, sillä muuten saisimme olla pysäyksissä jokaisen bussipysäkin kohdalla. Lohdutetaan kyllä ja annetaan tuttia, mutta useimmiten meidän "hepuli Hermanni" ei tästä hiljene vaan itku jatkuu juuri niin kauan kun herra jaksaa tai pääsee pois kaukalosta. Onneksi autoraivareita on aika harvoin kumminkin. Pitkillä matkoilla pysähdellään sitten enemmän lasten tahtiin, vaikka onneksi auto usein nukuttaa tehokkaasti ja huutoja ei paljon tule. Itkua on siis silti tässä perheessä välillä kestettävä!

Yksi negatiivinen, vaikka tavallaan myös positiivinen asia on lapsien riippuvaisuus minuun. On ihana tietää että olen lapsilleni se tärkein ihminen maailmassa, ja vain minä kelpaan suurimman hädän koittaessa. Asiassa on kuitenkin myös negatiivinen puoli, sillä isä kokee väkisinkin olevansa "huonompi" kun lapsi ei rauhoitu hänen sylissään vaan kaipaa minua rauhoittajakseen. Ja vaikka kuinka selität lasten tuntevan äidin liikkeet ja elimistön äänet ja rauhoittuvan siksi paremmin äidin syliin, jää isää asia kaivertamaan. Tämä oli etenkin aluksi meille vanhemmille (ja etenkin isälle) kova pala, mutta nyt asiaa selittää myös se, että minä vietän lasten kanssa huomattavasti eniten aikaa miehen ollessa töissä ja olen tämänkin takia lapsille se tutuin ja turvallisin ihminen. Isä kuitenkin viettää lasten kanssa paljon aikaa ja lasten hieman kasvaessa hänestä tulee varmasti tasavertainen turvallinen aikuinen niin kuin minäkin olen. Ja kyllä sen jo nyt huomaa että isin syli on silti parempi kuin esimerkiksi mummon syli, vaikka siinäkin sylissä paljon ollaan!

Koska äiti on usein lapsilleen näin alussa se tärkein ihminen, on meillä tullut haasteeksi myös isän yksin jääminen lasten kanssa. Pieniä aikoja (kauppareissuja yms.) isä on usein lasten kanssa kotona ja ne sujuvatkin hyvin. Jos jostain syystä toinen lapsista on kuitenkin itkuinen ja olen pois hieman pidempään, on täällä usein minun kotiin tullessa vastassa yksi savuava mies ja pari huutavaa lasta. Miehen hermot kun eivät kestä läheskään yhtä hyvin lapsen itkua kuin minun, ja kun mies alkaa hermostua, lapsetkin huomaavat sen ja peli on menetetty. Tämän takia itsellä ei ole oikein luottavainen olo kotonta pidemmäksi aikaa lähtiessä, vaikka mies varmasti pärjääkin lasten kanssa pääasiassa hyvin. Ei sillä, mies ei tunnu itsekään luottavan vielä taitoihinsa niin paljoa että jäisi vaikka päiväksi lasten kanssa kotiin keskenään. Täytyy siis pikkuhiljaa pidentää omia menoja, sillähän se miehen luottamus omaan osaamiseenkin samalla kasvaa kun onnistumisia tulee. Minä nimittäin tiedän että hyvin mies pärjää kun vaan saa hermonsa kestämään myös kiukun tullessa! Ja yksi asia mitä en vielä odotusaikana osannut aavistaa on se, että mies todella arvostaa minun kotona oloa ja tekee itse kotitöitä jopa enemmin kuin ennen lasten syntymää. Hän ei oleta että vain lomailen lasten kanssa kotona ja jätän tarkoituksella kotityöt tekemättä, vaan tietää ettei tämäkään varsinaista lomailua ole. Ja muistaapa hän usein sanoa ääneenkin, että ei pystyisi samaan kuin minä, vaan hän käy mielellään töissä "lepäämässä". Tämä on minulle suuri asia, sillä alkuun pelkäsin sitä ettei mies arvosta minun tämän hetkistä työtäni kotoona vaan olettaa minun tekevän myös kaikki kotityöt kotona ollessani. Ja yleensä ensimmäinen kysymys töistä tullessa on, että tarvitseeko vaippoja vaihtaa ja milloin lapset ovat syöneet! <3

Vieläkin olen varma siitä, ettei kaksi lasta mene siinä kuin yksikin, mutta tiedän joissain yhden lapsen perheissä olevan varmasti rankempaa koliikki-itkuineen (tms.) kuin meillä kahden tyytyväisen lapsen kanssa. Meillä perushoitoa riittää, mutta mikäs sitä on tehdessä kun palkaksi saa kaksinverroin iloa ja naurua!

Toki ymmärrän ettei kaikki välttämättä jatku ikuisesti näin ruusuisena, mutta olen tyytyväinen tähän hetkeen ja murehdin sitten kun aika on. Turha pilata tätä hetkeä kun kaikki sujuu helposti, ladataan nyt akkuja mahdollisia rankkoja aikoja varten :)